Ällistys oli melkoinen kun viime syksynä näin ensimmäisen ennakko- mainoksen Grand Slamin ep:stä. Yhden aiemmin kuulemattoman, Juicen säveltämän ja sanoittaman laulun seuraksi kerrottiin levylle valikoituneen kolme todella suurta hittiä. Luulisi ukkojen päässeen niitä jo aivan kylliksi soittamaan. Levyn ilmestyttyä huomasin menneeni lankaan.
Grand Slam ilmeisesti halusi näyttää, että kun tuttuakin tutumpiin ralleihin pistää hieman uutta ilmettä, niin ne tuoreuden myötä nousevat uudelle tasolle. Näitä versioita kuunnellessaan huomaa taas uudestaan miten hemmetin hienoja Juicen piisit oikeasti ovatkaan. Ei niitä suotta ole radioaalloilla puhki soitettu.
Kun levyn avaava Luonas kai olla saan lähtee soimaan, niin jo ensimmäisestä soinnusta kuulee että asialla on Rällämi. Sointi on heti tuttu, vaikka kyseessä on tuiki tavallinen d-molli ja sen päälle ujahtava soolokitara. Mahtipontiseen puolitoistaminuuttiseen introon on sisällytetty laulun soolo-osuuskin jo kertaalleen. Vasta sen jälkeen saadaan laulu liikkeelle.
Puntti Valtonen on aina tiedetty kelpo laulajaksi. Tälläkin levyllä hän hoitaa solistin tontin mallikkaasti, vaikkakin hieman flunssaisen kuuloisesti. Myös taustakuorot soivat todella hienosti siihen nähden että kyseessä kerrotaan olevan studiolive.
Toisena tuleva Kuka meistä uskaltaa? on alkujaan peräisin Taivaankappaleita -levyn sessioista. Silloin se kuulemma jäi rannalle oltuaan liian samankaltainen kuin Norjalainen villapaita. Nyt kuultava, Anssi Tikanmäen päivittämä versio ei juurikaan villapaidalta kuulosta. The Whon mieleen tuovilla koskettimmilla starttaava laulu sisältää paljon Grand Slamin vahvuudeksi tiedettyä kuorolaulua, joka on paikoittain sovitettu kovinkin beatles- henkiseksi. Laulun teema ei ole vuosien saatossa ainakaan vanhentunut, tai väljähtänyt - ennemminkin päin vastoin. Ainakin minun mielestäni rivi "Lauma saa mitä haluaa, lauma haluaa mitä lauma saa..." kuvaa varsin osuvasti nykypäiväistä kertakäyttökulttuuriähkyä. Ihmiset saadaan oikeasti uskomaan että he nimenomaisesti haluavat "nauttia" vain idolseista ja tositelevisiotähtien viimeisimmistä tempauksista.
Kaksoiselämää jatkaa beatlesteeman kierrätystä pumppaavalla mellotronilla. Meininkiä värittää hauskasti myös Twin Peaks -kitaran twängäily. Kitarasooloa saadaan odottaa aivan viimemetreille asti, mutta sitten kun se lähtee, niin se kanssa lähtee! Levyn päättävän Viidestoista yön sovitus tuo kitarakuvioillaan mieleen Dire Straitsin. Tämä näkemys on tuttu jo Rällämin muutaman vuoden takaisen comeback-kiertueen keikkasetistäkin.
Näiden laulujen alkuperäiset versiot ovat suomirockin kiistattomia klassikoita. Niitä on soitettu vuosien saatossa todella runsaasti, välillä tuntuu että liikaakin. Leskisen katalogista löytyisi niin paljon muutakin hyvää tavaraa, että on todellinen harmi että radiossa keskitytään vain muutaman rallin kelaamiseen. Päivitettyjen versioiden myötä ne vanhatkin raidat kuuntelee kuitenkin taas tuoreammin korvin.
Grand Slam on niin hyvä bändi, että sen jouten pitäminen olisi luonnonvarojen tuhlausta. Heidän ajoittainen paluunsa onkin tervetullut ilmiö. Tosin aikoinaan vaikutuksen tehnyt spontaani kohellus keikkasetin piristeenä vaikuttaa nykyään jopa harjoitellulta, mutta soitto soi uljaasti! Joka tapauksessa Grand Slam tekee hienolla tavalla kunniaa edesmenneelle nokkamiehelleen, joka on monet keikkasetin piisit nimenomaisesti näiden ukkojen soitettavaksi kirjoittanutkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti