keskiviikko 11. elokuuta 2010

Marko Sillanpää: Brown Eyed Boy

Parikymmentä vuotta sitten ostin Marco And The Missing Parts -nimisen orkesterin levyn Station ja tykästyinkin kovin bändin countrysävytteiseen rokkaukseen. Sellaista ei Suomessa isommalti tuohon aikaan tehty. Sen koommin en ole bändistä mitään kuullut  ja olinkin iloisesti yllättynyt saadessani vihiä tästä uutuuslevystä. 
Meno ei ole isommalti vuosien saatossa muuttunut, mitä nyt Marko näemmä kirjoittaa nimensä nykyään k-kirjaimella, mutta musiikissa kuuluu edelleen juurevat Amerikan vaikutteet ja hyvä niin.

Tässäpä teille levyllinen makoisaa americanaa. Marko Sillanpään toinen soololevy on taas yksi osoitus siitä miten median kapeakatseinen keskittyminen valmiiksi viipaloituihin (ja pureskeltuihinkin) tuotteisiin jättää pimentoon monenlaista mainiota musiikkia. Onneksi sentään tieto tämmöisen(kin) levyn olemassaolosta kantautui korviini mutkien kautta - kauan eläköön viidakkorumpu!

Brown Eyed Boy pitää sisällään parhaita amerikkalaisia lauluntekijäperinteitä kunnioittavaa, countrysävytteistä rockia, jolle tuo americana lienee varsin oivallinen luonnehdinta. Mitään ihmeitä ei tarjoilla, mutta leppoisaa, sopivasti vanhahtavaa perusmeininkiä sitäkin enemmän.

Levy avataan vahvasti. Ilmeisen omaelämäkerrallinen "nimipiisi" Brown Eyed Boy & Rock´n´Roll ja sen perään tuleva Devil And The Heavy Load rokkaavat leppoisalla otteella ja tekevät selväksi senkin, että Sillanpää taitaa myös englanninkielisten tekstien  teon. Lauluissa on ideaa, eikä vain jonoon aseteltuja kliseitä niin kuin helposti tuppaa täkäläisittäin käymään. Musiikillisesti taustalta löytyvät ne asiaan kuuluvat  youngit, pettyt ja springsteenitkin, mutta heidän vaikutuksensa ei nouse hallitsevaksi, vaan kokonaisuus kuulostaa omalta.

The Last Ones maalailee maailmanlopun tunnelmia verkkaisesti keinuen ja sopivasti eriparinen kitarasoolo kruunaa laulun. Until The End on urkusoundiaan myöten kuusikymmenlukua ja The Light Of My Life luiskahtaa vahvoine countrysävyineen Gram Parsonsin ja Byrdsin suuntaan  - sehän se on hyvä suunta jos mikä. Writer´s Block Blues kertoo kantrihölkkänä laulunteon suvantopaikoista ja tunteikas One Piece Of Heaven tuo mukaan jatsahtavia akustisia sävyjä.

Levyn äänimaisemaa ei ole siistitty liiaksi, vaan sieltä täältä löytyy esimerkiksi ilahduttavan rosoisia kitaroita. Vaivattoman vähäeleisesti toimivan bändin rungon muodostavat Scandinavian Music Groupistakin tutut rumpali Antti Lehtinen ja basisti Anssi Växby, joka soittaa myös koskettimia, sekä edellä mainitun veli, kitaristi Henri Växby. Heidän lisäkseen levyn miksannut Eduardo Segu Seguvia on soittanut levylle maukkaita stilikoita ja muita kitaroita. Pepe Johansson puolestaan laulaa taustoja.

Jos rento, americanatyyppinen musiikki miellyttää, niin kantsii ilman muuta tsekata tämä Marko Sillanpään viimeisin levy. Maistiaisina voitte käydä vaikka kuuntelemassa avausraidan hänen MySpace -sivuiltaan ja heti sen jälkeen ostaa levyn...

sunnuntai 6. kesäkuuta 2010

U-Bayou; juupajuu tuu

Mikko Saarela on rikastuttanut suomalaista musiikkimaailmaa melkoisesti. Ensin hän toimi Eppu Normaalin basistina ja kirjoitti nipun vielä tänä päivänäkin kurantteja punkpoppiralleja. Tämän jälkeen hän suomalaisti Organillaan futupopin, Freukkareissa outlaw-countrya ja U-Bayoun kanssa Louisianan perinteiset hippamusiikkityylit; cajunin ja zydecon.

Myönnettäköön heti näin alkuun, että tällä kertaa esiteltävää levyä ei ole nykypäivänä kovinkaan helposti saatavissa. Itse asiassa juupajuu tuun löytäminen on aivan hemmetin vaivalloista. Itse metsästin kyseistä lättyä oman, mystillisesti kadonneen levyni tilalle vuosia. Viimeinkin tärppäsi ja onnistuin hankkimaan myös kaksi ylimääräistä kappaletta. Ne arvotaan nyt Suomen Maaseutumusiikkiyhdistyksen kesäkilpailun palkintoina. Ensimmäinen levy arvotaan kaikkien Jemmaripuodista tilauksia tehneiden kesken kesäkuun lopussa ja toinen heinäkuun lopussa. Molempien kilpailujen palkintoina on myös jo aiemminkin arpomiamme harvinaisuuksia, kuten Tallinna tai Moments With Kim Brown -kokoelmalevy.

Kilpailujen kylkiäisenä on myös mojovat ennakkomyyntikampanjat. Kesäkuun kampanjan aiheena on juhannuksen aikoihin ilmestyvä Simolle Hilloo! -tribuuttilevymme, jonka tuotto käytetään nimensäkin mukaisesti Simo Salmisen hyväksi.

Mennäänpä kuitenkin itse aiheeseen ja tähän U-Bayoun mainioon kakkoslevyyn. Bändin ensimmäinen pitkäsoitto, vuonna 1991 ilmestynyt Tuu steppaamaan! pysytteli vielä soundillisesti melko tiivisti Louisianassa, mutta tällä toisella levyllä on mukaan hiipinyt jo sävyjä niin Afrikasta, kuin Etelä-Amerikastakin. Näine mausteineen juupajuu tuu onkin mitä mainiointa kesämusiikkia!

U-Bayoun pääasiallisena solistina toimi Ari Woude Voutilainen, jonka persoonallinen ääni sopii rehvakkaaseen meininkiin aivan samalla tavoin kuin nenä sopii useimpiin päihin. Solistisiin tehtäviin pääievät hänen ohellaan myös hanuristi Tuomo Heikkola, sekä basisti Saarela. Heidän lisäkseen bändiin kuuluivat viulisti Päivi Takala, sekä kitaristit Ari Taponen ja Make Salama. Viimeksi mainittu tuli mukaan vasta tämän toisen levyn aikoihin. Orkesterin rytmiryhmän muodostivat rumpali Juha Sivonen, pesulaudisti Honey Aaltonen ja congiensoittaja Sika Kukkonen.

Levy avataan heti hilpeällä hilipatameiningillä. Traditionaalisen  Hippy Ti-Yon mieleen tuovassa U-Bayou -rallissa tehdään pelin henki kerralla selväksi: "...me ollan hilipati hilipati bänd, eikä välitetä vaikka pieleen mänt, myö ollaan huuhaa ja U-Bayou...". Soitto toimii ja laulu raikaa. Voutilaisen Fais Do Do -käännös Naapurin tyttö heittää cajunsoppaan mausteeksi hieman Bo Diddleyta ja sehän on toimiva mauste melkein mihinkä vaan. Myöhemmin vauhdikasta cajunia tarjoillaan vielä Voutilaisen kahden käännöksen verran. Niistä Anna palaa on alkujaan Bruce Daigrepontin perinteikäs hölkkä ja Taas yksin oon puolestaan Don Gibsonin legendaarinen Oh Lonesome Me.

Sierra Leonesta kotoisin olevan Sooliman Ernest Rogien The Green Pumpkin on Saarelan käsittelyssä kääntynyt muotoon Vihreä persikka. Tämä Heikkolan tunteella tulkitsema ralli on hieman erilainen "tyttö-tapaa-pojan" -tarina, mutta kovasti herkkä kasvukertomus kuitenkin.  Heikkola on suomentanut levylle pari hieman bluesimpaa numeroa. Jauhat paskaa on toimiva versio vanhasta You Talk Too Much r&b:sta ja levyn päättävä Annien rakas alkujaan Taj Mahalin Annie´s Lover.

Wouden omia piisejä tarjoillaan levyn puolivälin paikkeilla kaksi peräkkäin. Vaihtelu virkistää rallattelee rennosti helpompaa elämää haikaillen ja Meeri-Anne on kerrassaan tyylikäs bluessävytteinen hölkkä.

Cajunmusiikkiin kuuluu olennaisena osana myös valssit. Niitä U-Bayou tarjoilee kaksin kappalein. Traditionaalinen Cuckoo Waltz vetäistään instrumentaalina ja kovasti traditionaalisen kuuloinen Koiravalssi kerrassaan hellyttävänä Saarelan tulkintana.

Oman kokonaisuutensa levyllä muodostavat kolme latinalaiseen Amerikkaan sijoittuvaa rallia. Tao tao tao ja Zenaida ovat Saarelan leikkisästi kääntämiä, kepeitä kolumbialaissävelmiä. Voutilaisen Meskaliinia puolestaan haikailee kovasti Meksikoon.

Kokonaisuutena juupajuu tuu on kertakaikkisen loistava hauskanpitolevy. Cajun ja zydeco (joka tosin tällä levyllä jää varsin vähälle) ovat alunperinkin hauskanpitoon ja arkihuolten unhoittamiseen tähtäävää tanssimusiikkia. Niissä tekstit ovat yleensä turhanaikaista sanomaa ja paatosta kaihtavia rallatuksia. Laulu onkin monesti vain yksi instrumentti muiden joukossa. Erityisesti Saarelan kepeän simppelisti sanaleikkivät suomennokset sopivat tähän muottiin mainiosti. Voutilainen ja Heikkola ovat tyyliltään hieman perinteisempiä tekstittäjiä. Soitto toimii kautta koko levyn vaivattoman letkeän kuuloisesti, vaikka kansitekstien mukaan etenkin kolumbialaissävelmien tahdit meinasivat tuottaa hieman päänvaivan bändille.

U-Bayou on paikkansa ansainnut suomalaisessa musiikkihistoriassa. Bändi julkaisi kahden pitkäsoiton lisäksi kolme singleä, joilta löytyy lisää helmiä. Kaikkien aikojen ensimmäiseksi zydecolevytykseksikin kutsuttu Boozoo Chavisin Paper In My Shoe on suomenkielisesä muodossaan Heinäkenkä ja Lynyrd Skynyrdin Gimme Three Steps on saanut nimekseen Anna etumatkaa. Kulkusten kilistelyyn sinnikkäästi tähtäävä Tee peti kuulostaa melko lailla I´m Readylta.

Näiden lisäksi bändi on versionut hilpeään tyyliinsä myös vanhan Keltaiset banaanit -iskelmän Onnellisten kotimaa kokoomalevylle ja Bobby Aron Kapakka In the Kaupunki -klassikon Baarikärpäsiä 3 -kokoomalle. Mikä tahansa näistä mainituista levyistä osuu maailman turuilla tai toreilla kohdallenne, niin se kannattaa ostaa.

Mikäli et ole U-Bayoun touhuihin aiemmin tutustunut, niin ainakin Luvattu maa, eli bändin ensimmäiseltä pitkäsoitolta löytyvä versio Chuck Berryn Promised Landista (suom. sanat Saarela/Myllykoski) löytyy YouTubesta.

perjantai 23. huhtikuuta 2010

Unshaven: Shaver Live At Smith´s Olde Bar

Seitsemänkymmentäluvun alkupuolella syntyneen outlaw countryn ykkösnimiksi nostettiin varsin pian ja oikeutetustikin Willie Nelson ja Waylon Jennings. Heidän varjoonsa jäi liuta vähemmän huomiota saaneita kovan luokan tekijöitä. Kyseiseen ryhmän kärkeen kuuluu eittämättä Billy Joe Shaver. Viidentoista vuoden takainen (kylläpä aika rientää!?) livetaltiointi Unshaven esittelee tämän pitkän tien kulkijan luonnollisessa ympäristössään, eli kapakan nurkassa kantrirokkaamassa.

Vaikka Shaver itse ei ole varsinaiseksi tähdeksi urallaan noussutkaan, niin nippu hänen laulujaan on päätynyt klassikoiksi nimekkäiden artistien tulkitsemana. Eräänä Waylonin uran tärkeimpänä merkkipaaluna pidetään vuonna 1973 ilmestynyttä Honky Tonk Heroesia. Levyn materiaali on kokonaisuudessaan Billy Joen kirjoittamaa ja tuohon aikaan vallalla olleen tavan vastaisesti musisoinnin hoitaa studiomuusikoiden sijaan Waylonin oma bändi Waylors. Näillä eväin onkin saatu aikaan todella mainio kattaus messevää countrya - todellinen outlaw countryn kulmakivi,  mutta ei siitä sen enempää tällä kertaa...

Waylonin ohella kuomansa Willie Nelson ja Johnny Cash ovat versioineet Shaverin lauluaarteistoa useammankin kappaleen verran levyilleen ja päätyipä You Asked Me To Kuningas-Elviksen ohjelmistoonkin. Myös Freud Marx Engels & Jungin ensimmäiseltä levyltä löytyvät rallit Kuljeta mua ja Vanha kaljapummi ovat alkujaan Billy Joen tekeleitä.

Vuonna 1939 syntyneen Billy Joe Shaverin elämä ei ole ollut mitään kukkapenkissä tanssimista, vaikka on hän sitäkin saattanut joskus harrastaa. Billy Joe työskenteli uransa alkupuolella muun muuassa jonkin aikaa sahalla ja menetti sirkkelimiehelle ominaiseen tapaan oikean käden etu- ja keskisormesta merkittävän osan. Tämän seurauksena hän joutui opettelemaan kokonaan uuden tyylin soittaa kitaraa. Hän myös päätti että ihmiselämä on liian lyhyt epämieluisissa hanttihommissa tärvättäväksi. Niinpä hän heittäytyi kokopäiväisesti mieluisampiin hanttihommiin ja alkoi panostaa musiikkiuraansa aivan tosissaan.

Billy Joen aisaparina toimi vuosien ajan hänen poikansa Eddy. Perhetuttava Dickey Betts lahjoitti aikoinaan Eddylle kitaran ja opasti nuoren miehen alkuun. Varsin pian hänestä sukeutuikin todella kovan luokan soittoniekka, joka jo teini-ikäisenä oli valmis soolokitaristiksi isänsä bändiin. Viereisessä kuvassa (Texas Music Guide) hän on nöösipoikana studiossa Willien kanssa. Eddy kiersi kahdeksankymmentä luvulla myös jonkin aikaa Dwight Yoakamin bändissä kunnes perusti isänsä kanssa Shaverin.

Vuosituhannen vaihteen aikoihin Billy Joe Shaverilla ei pyyhkinyt kovinkaan vahvasti. Vuonna 1999 syöpä vei lyhyen ajan sisällä sekä hänen vaimonsa Brendan, että äitinsä Victoryn. Uudenvuoden aattona 2000 puolestaan Eddy siirtyi autuaammille keikkalavoille. Liian iso kerta-annos rock and rollin varjopuolia koitui 38-vuotiaan kitaristin kohtaloksi aivan liian aikaisin. Kesken keikan iskenyt sydänkohtaus oli vähällä kaataa myös Billy Joen itsensä vuotta myöhemmin, mutta tämä Teksasin jäärä tuli sitkeästi takaisin ja teki vahvan paluun vuonna 2002 ilmestyneen Freedom´s Child -levyn myötä. Toipumista on varmasti auttanut Australian kiertue Kinky Friedmanin hilpeän retkueen kanssa. Kyseisen retken tuliaisena ilmestyi leppoisa Live From Down Under -levykin .

Vuonna 2007 Billy Joe ajautui sanaharkkaan Papa Joe´s Saloonissa, Teksasin Lorenassa paikallisen Billy Bryant Crokerin kanssa. Shaverin mukaan Croker käyttäytyi uhkaavasti, vaikka joidenkin todistajien mielestä oli aivan normaalia että hän sekoitti juomaansa kääntöveitsellä ja kuivasi terän sen jälkeen Shaverin takkiin. Tapahtumat kuitenkin johtivat siihen että herrat päätyivät ulos selvittelemään välejään. Seuranneessa kahakassa Billy Joe ampui puukon kanssa heilunutta Crokeria huuleen hieman omaa kämmentään pienemmällä käsiaseella. Tapahtuman jälkeen lähti liikkeelle huhu, jonka mukaan Billy Joen olisi ennen ampumista kuultu kysyvän "where do you want it?". Tästä countrymuusikko Dale Watson innostui kirjoittamaan tuoreeltaan laulun nimeltä Where Do You Want It.

Asiaa puitiin vasta äskettäin oikeudessa Teksasin Wacossa. Istunto sai välillä jopa nykäsmäisiä piirteitä, mutta kyllähän Shaverin ansiot lauluntekemisen saralla ovat vähintäänkin yhtä kovia kuin Masa-Hiirellä mäkihypyssä. Billy Joen vanha rikosrekisterikin nousi käsittelyn aikana esiin. Hän on jo entuudestaan poliisinkirjoissa kärähdettyään neljätoistavuotiaana vesimelonien varastamisesta. "Where do you want it" -legenda ei varsinaisesti tainnut auttaa selittelyä itsepuolustuksesta, mutta lopulta Shaver sai kuitenkin vapauttavan tuomion ja kiirehti jo samana iltana keikalle. Paikalle saapui myös aiemmin tarinassa mainittu ystävänsä Dale. Oikeudenkäynnistä löytyy useampikin seikkaperäinen artikkeli internetin kätköistä, joten ei siitä sen enempää. Pari sitaattia lienee paikallaan tähän silti oheistaa. Kun Billy Joelta kysyttiin miksei hän vain lähtenyt pois kokiessaan tilanteen uhkaavaksi, vastasi hän että "Ma'am, I'm from Texas. If I were chickenshit, I would have left, but I'm not." Toinen countrypiisin aiheeksi kelpaava lausunto oli se, että koska hän sattuu olemaan tällainen John Wayne -tyyppinen persoona, niin tottahan toki hän lähti Crokerin pyynnöstä ulos asiaa selvittämään.

Oikeudenkäynnin etenemistä netistä seuratessani, myös Shaverin levyt päätyivät jälleen kerran cd-soittimen pesään. Näin ollen tämäkin viisitoista vuotta vanha levy on nyt ajankohtainen. Olen myös luvannut käsitellä tällä palstalla vain sellaisia levyjä, joita on edelleenkin saatavissa ja tätä näyttäisi olevan ainakin amazon.comissa vielä muutama käytetty kappale suht älykkääseen hintaan... Joten äkkiä vain tilailemaan, niin ei tarvitse sitten katua.

Mutta mennäänpä itse aiheeseen:

Levy avataan kohtalaisen rankalla kädellä rokkaamalla. Hottest Thing In Town sisältää selkeitä yhtymäkohtia Dan Bairdiin ja Georgia Satellitesiin. Shaverin basistina toimikin tähän aikaan Keith Christopher, mies joka oli muinoin Satellitesia perustamassa. Hän on myös sittemmin kuulunut Bairdin soolokauden luottosoittajiin ja vaikuttaa nykyiselläänkin Homemade Sin ja Yayhoos -kokoonpanoissa.  Rumpuja Shaverin riveissä soitti Craig Wright ja kokoonpanon täydensivät luonnollisestikin isä ja poika Shaver. Tällä levyllä aika ajoin kinkereihin mukaan liittyvät tuottaja Brendan O´Brien kitaran tai basson varteen (Christopher soittaa välillä kitaraa), sekä Willien Family Bandista lainattu huuliharppuässä Mickey Raphael.

Good News Blues kääntää perinteisen bluesajattelun päälaelleen. Heti aluksi todetaan, että "muija lähti, mutta hyvä niin - onpahan vähemmän ruokittavaa ja sängyssäkin enemmän tilaa nukkua" - asioista pitää nähdä niiden valoisat puolet. Laulun aihe lienee Billy Joelle varsin tuttu, sillä hän ehti edesmenneen, pitkäaikaisen vaimonsa Brendan kanssakin avioitua kolme kertaa. Luonnollisesti myös pari eroa matkalle mahtui.

Shaver bändin livesoundi sijoittuu jonnekin countryn ja bluesin rämeikköiseen välimaastoon. Jo mainittu Good News edustaa lajitoveriensa Love You Til The Cows Come Homen ja Black Rosen ohella setin sinisävyisintä antia. Myös Waylonin tunnetuksi tekemä Honky Tonk Heroes on saanut kovasti bluesahtavan käsittelyn osakseen. Sen sijaan kolmantena tuleva Georgia On the Fast Train, sekä Ride Me Down Easy (=Freukkareiden Kuljeta mua), Old Chunk Of Coal ja You Asked Me To ovat räyhäkkääksi terästettyä countrya. Omana lukunaan kokonaisuudesta erottuvat kaksi akustista numeroa: Live Forever ja Honey Bee.

Kautta koko levyn kuulijalle välittyy Smith´s Olde Barissa vallinnut hurja tunnelma. Äänimaisema on jätetty sopivan  rosoiseksi ja kaikenlainen nykypäivän countrya vaivaava siloiteltu muniinsa puhaltelu loistaa poissaolollaan. Eddy Shaver saa runsaasti soolotilaa ja todellakin tietää kuinka sen tyylikkäästi saa täytettyä. Hänen soitossaan kuuluu selkeästi isän vaikutus. Billy Joe Shaverin musiikissa vahvimpina sävyinä olevat country ja blues ovat nimittäin Eddylläkin varsin hyvin hallussa. Lisäsävyä touhuun tuovat tietty ne "nuoren miehen" Hendrixit yms...

Yleensä kun jotakin artistia mainostetaan aidoksi, niin silloin ollaan jo lähtökohtaisesti tukevasti metsässä, mutta Billy Joen tapauksessa tuo aitous paistaa pitkän matkan päähän. Monista maailman kolhuista selvinnyt vanttera jässikkä kirjoittaa yksinkertaisen tehokkaita lauluja, joissa ei ole mitään liikaa, mutta kaikkea tarpeeksi ja tulkitsee ne todella elämänmakuisesti. Tekstien kielikuvat eivät ole liian korkealentoisia, mutta kuitenkin sopivasti runollisia. Billy Joen piiseissä kiteytyy ajatus "vähän ja asiaa" varsin tehokkaasti.

Shaverin studiolevyt ovat huomattavasti countrympia kuin tämä nyt käsitelty live ja tutustumisen arvoisia kaikki tyynni. Niiihin tullaan varmasti palaamaan levyhylly-blogin tiimoilta tuonnempana. Varmemmaksi vakuudeksi voisin tähän loppuun linkittää kertakaikkisen väkevän Get Thee Behind Me Satanin Billy Joen tuoreimmalta julkaisulta, elikkäs gospellevyltä Everybody´s Brother, sekä Shaver bändin ensimmäiseltä Tramp On Your Street -levyltä löytyvän Waylon & Billy Joe -dueton Heart Of Texas.

lauantai 20. maaliskuuta 2010

Grand Slam: Kuka meistä uskaltaa?

Ällistys oli melkoinen kun viime syksynä näin ensimmäisen ennakko- mainoksen Grand Slamin ep:stä. Yhden  aiemmin kuulemattoman, Juicen säveltämän ja sanoittaman laulun seuraksi kerrottiin levylle valikoituneen kolme todella suurta hittiä. Luulisi ukkojen päässeen niitä jo aivan kylliksi soittamaan. Levyn ilmestyttyä huomasin menneeni lankaan. 

Grand Slam ilmeisesti halusi näyttää, että kun tuttuakin tutumpiin ralleihin pistää hieman uutta ilmettä, niin  ne tuoreuden myötä nousevat uudelle tasolle. Näitä versioita kuunnellessaan huomaa taas uudestaan miten hemmetin hienoja Juicen piisit oikeasti ovatkaan. Ei niitä suotta ole radioaalloilla puhki soitettu.

Kun levyn avaava Luonas kai olla saan lähtee soimaan, niin jo ensimmäisestä soinnusta  kuulee että asialla on Rällämi. Sointi on heti tuttu, vaikka kyseessä on tuiki tavallinen d-molli ja sen päälle ujahtava soolokitara. Mahtipontiseen puolitoistaminuuttiseen introon on sisällytetty laulun soolo-osuuskin jo kertaalleen.  Vasta sen jälkeen saadaan laulu liikkeelle.

Puntti Valtonen on aina tiedetty kelpo laulajaksi. Tälläkin levyllä hän hoitaa solistin tontin mallikkaasti, vaikkakin hieman flunssaisen kuuloisesti. Myös taustakuorot soivat todella hienosti siihen nähden että kyseessä kerrotaan olevan studiolive.

Toisena tuleva Kuka meistä uskaltaa? on alkujaan peräisin Taivaankappaleita -levyn sessioista. Silloin se kuulemma jäi rannalle oltuaan liian samankaltainen kuin Norjalainen villapaita. Nyt kuultava, Anssi Tikanmäen  päivittämä versio ei juurikaan villapaidalta kuulosta. The Whon mieleen tuovilla koskettimmilla starttaava laulu sisältää paljon Grand Slamin vahvuudeksi tiedettyä kuorolaulua, joka on paikoittain sovitettu kovinkin beatles- henkiseksi.  Laulun teema ei ole vuosien saatossa ainakaan vanhentunut, tai väljähtänyt - ennemminkin päin vastoin. Ainakin minun mielestäni rivi "Lauma saa mitä haluaa, lauma haluaa mitä lauma saa..." kuvaa varsin osuvasti nykypäiväistä kertakäyttökulttuuriähkyä. Ihmiset saadaan oikeasti uskomaan että he nimenomaisesti haluavat "nauttia" vain idolseista ja tositelevisiotähtien viimeisimmistä tempauksista.

Kaksoiselämää jatkaa beatlesteeman kierrätystä pumppaavalla mellotronilla. Meininkiä värittää hauskasti myös Twin Peaks -kitaran twängäily. Kitarasooloa saadaan odottaa aivan viimemetreille asti, mutta sitten kun se lähtee, niin se kanssa lähtee! Levyn päättävän Viidestoista yön sovitus tuo kitarakuvioillaan mieleen Dire Straitsin. Tämä näkemys on tuttu jo Rällämin muutaman vuoden takaisen comeback-kiertueen keikkasetistäkin. 

Näiden laulujen alkuperäiset versiot ovat suomirockin kiistattomia klassikoita. Niitä on soitettu vuosien saatossa todella runsaasti, välillä tuntuu että liikaakin. Leskisen katalogista löytyisi niin paljon muutakin hyvää tavaraa, että on todellinen harmi että radiossa keskitytään vain muutaman rallin kelaamiseen. Päivitettyjen versioiden myötä ne vanhatkin raidat kuuntelee kuitenkin taas tuoreammin korvin.

Grand Slam on niin hyvä bändi, että sen jouten pitäminen olisi luonnonvarojen tuhlausta. Heidän  ajoittainen paluunsa onkin tervetullut ilmiö. Tosin aikoinaan vaikutuksen tehnyt spontaani kohellus keikkasetin piristeenä vaikuttaa nykyään jopa harjoitellulta, mutta soitto soi uljaasti! Joka tapauksessa Grand Slam tekee hienolla tavalla kunniaa edesmenneelle nokkamiehelleen, joka on monet keikkasetin piisit nimenomaisesti näiden ukkojen soitettavaksi kirjoittanutkin.

perjantai 19. maaliskuuta 2010

The Beat Farmers: Tales Of the New West

Lienee luontevinta aloittaa tämä levyhyllyssä kiipeily The Beat Farmersin vuonna 1985 ilmestyneestä debyytistä. Voisin perustel- la valintaani kahdella varsin painavalla argumen- tilla. Ensinnäkin kyseinen lätty on kerrassaan loistava ja siltä ei ainuttakaan huonoa piisiä löydy. Toisekseen Beat Farmersin olen joskus muinoin keksinyt suomentaa muotoon Jytäjemmarit  - do I have to say more?

Vielä kaupan päälle tuleva kolmas hyvä syy olkoon se, että levystä on vast´ikään ilmestynyt American Beatin uusintajulkaisu, jota varsin kohtuulliseen hintaan voi ostaa vaikkapa Amazonista. Eli kaikki te joilta Tales Of the New West vielä levyhyllystä puuttuu: mahdollisuutenne on tullut! Kaikkein innokkaimmat voivat tietysti tilata alkuperäispainosta olevan ceedeen, jonka hinta näyttää samaisessa puulaakissa lähentelevän sataaneljääkymmentä taalaa.

Levyn avaava Bigger Stones on orkesterille useampiakin lauluja kirjoittaneen Paul Kamanskin käsialaa. Paikoittain kovasti Bruce Springsteenin makuisesti etenevä ralli on juuri sopivasti - vaan ei liikaa - popmainen. Vähän reilussa kahdessa minuutissa saadaan kaikki tarpeellinen sanottua, tarttuva kertosäkeistö jäämään kaaliin, lyhykäinen soolokin soitettua ja asia on vilpitön. Näillä eväin on cowpunkin kulmakiveksikin muodostunut levy saatu polkaistua mallikkaasti käyntiin.

Jo avausraidasta käy selkeästi ilmi Beat Farmersin syvin olemus. Country Dick Montanan voimallinen ja mutkat suoristava rummutus on jykevä kivijalka jonka päälle kelpaa ralleja rakentaa. Myös muut rakennustarpeet ovat sellaisia joita Veli Ponteva osaisi arvostaa: Rolle Loven vahvasti rockhenkinen, turhia kikkailematon basismi, sekä Jerry Raneyn ja Buddy Bluen sopivasti erityyppiset solistipersoonat. Siinä missä Blue oli ulkoiselta olemukseltaankin katutappeleva hillbillycountry ukkeli reisiharjoineen, niin Raney edusti ja edustaa hieman hillitympää bluesrockcharmia.

TOTNW:ltä löytyy muutama mielenkiintoinen ja alallaan legendaariseksikin muodostunut coverointi. Ensimmäinen niistä on Velvet Undergroundin There She Goes Again. Beat Farmers on karsinut alkuperäisversiossa kuuluvan ylimääräisen "hapokkuuden" pois ja niinpä heidän näkemyksensä on sopivasti suoristettu ja poikamaisen rehvakas. Pitkälti samoin eväin on saavutettu hyviä tuloksia myös Lovin´ Spoonfulin Never Goin´ Backin parissa askarrellessa. Springsteenin akustinen Reason To Belive jalostuu Farmareiden käsittelyssä pari pykälää rouheammaksi rytmibluussiksi. Raneyn laulun ohella solistisen vastuun siinä jakaa ansiokkaasti Bluen slidekitara. 

Bändi onnistuu oivallisesti coverpiisiensä kanssa. Minkä ihmeen takia edes pitäisi toistaa jo kertaalleen tehty ralli samanlaisena ja koettaa keksiä vähän lisää ruutia? Paljon otollisempaa on ottaa vanha piisi, tehdä siitä itsensä näköinen ja toimiva versio. Aivan samaan tapaan kuin suomalainen pitsa - hyvää, ravitsevaa ja niin suomalaista.

Kumpikin kitaristi on kirjoittanut levylle kolme rallia. Bluen iloisesta(?) remellyksestä kertova Lost Weekend on niistä ainoana päässyt A-puolelle (silloin muinaisena vinyyliaikana, kun minä tätä aloin kuunnella). Sinällään hilpeässä countrybillyssa laulaja ihmettelee hukkuneen viikonlopun seurauksia eläväiseen sävyyn. Musiikillisesti samassa hengessä kulkevia tekeleitä ovat myös erosta selviämisestä kertova Goldmine, sekä Stray Cat Strutin maukkaasti koiramaailmaan päivittävä Lonesome Hound.

Raneyn sävelkynästä ovat lähtöisin levyn rauhallisimmat tunnelmat tarjoava nuoruusmuistelo Where Do They Go, leppoisan rehvakas ränttätänttä Showbiz, sekä suorastaan räyhäkäs Selfish Heart. Showbizissa muuten käy Bluen huuliharpun ohella sooloilemassa myös levyn tuottaja, Los Lobosin Steve Berlin sakspiippuineen.

Täysin oman lukunsa tällä levyllä, niin kuin koko BF-tuotannossakin muodostivat rumpali Country Dick Montanan laulut. Hän oli varsin uskottava tulkitsija jo ison kokonsa puolesta ja siksikin, että hänen äänialansa oli jonkin verran Johnny Cashia matalampi. Luonteenomaista Dickin tulkittavaksi päätyneille kappaleille oli se, että ne olivat muutenkin kuin äänialallisesti alapään juttuja, tai ainakin "sopivasti"  nyrjähtäneitä ja jos eivät sitä valmiiksi olleetkaan, niin Dickin käsittelyn jälkeen niistä viimeistään tuli sellaisia. TOTNW:llä hän esittää jämerään tyyliinsä Kamanskin säveltämän tunnelmakuvauksen California Kid, sekä jo tässä vaiheessa tavaramerkikseenkin muodostuneen lastenlaulumaisen Happy Boyn. Ensin mainittu kulkee jykevästi riffittelevänä rokkina heittäytyen välillä kovasti teatraaliseksi. Toinen puolestaan on ylihilpeä kantri, jossa soolo-osuuden hoitavat Blue kazoolla ja Raney rummutuksensa ohessa kurlaamalla. 

Tales Of The New Westin jälkeen tämä kokoonpano teki puolitoista levyä lisää (mini-lp Glad And Greasy ja kokopitkä Van Go!). Siinä vaiheessa Blue tympääntyi levy-yhtiöiden yrityksiin muokata heistä uutta Dire Straitsia ja lähti soolouralle. Hänen tilalleen tuli Joey Harris ja Beat Farmersin musiikki luiskahti hieman etäämmälle juuriltaan. Bändi teki kuitenkin vuosien saatossa nipun oivallisia levyjä ja keikkaili ahkerasti, kunnes marraskuussa 1995 Country Dick lähti kirjaimellisesti bootsit jalassa ylä- tai alakerran orkesteria tahdittamaan. Sydänkohtaus kaatoi hänet keikalla kesken Girl I Almost Married -kappaleen.

Blue oli tällä välin tehnyt tahoillaan nipun mainiota jatsahtavia levyjä, sekä toiminut uutterasti journalistina.

Tämän vuosituhannen alussa Blue ja Raney lyöttäytyivät yhteen rumpali Joel "Bongo" Kmakin kanssa ja saivat soittohommista vetäytyneen Rolle Lovenkin puhuttua mukaansa. Hetken aikaa bändi toimi pahennusta herättäen Flying Putos nimellä, kunnes nimesi itsensä tutummin The Farmersiksi

Vuonna 2005 näki päivänvalon mainio cd Loaded, jota valitettavasti on hyvin hankalaa näinä päivinä löytää mistään (paitsi Maaseutumusikantin levyhyllystä, heh...). TOTNW:n poikamainen remakkuus on bändin uuden tulemisen myötä löytynyt uudelleen, mutta samalla se on jalostunut vuosien tuoman kokemuksen ja kenties kuluttavan elämän vaikutuksesta astetta karummaksi. Loadedin piisimateriaali on kokonaisuudessaan Bluen ja Raneyn käsialaa, eikä seassa turhia raitoja ole. Kunhan joku vain tajuaa julkaista levystä uusintapainoksen, niin se aivan varmasti nostetaan täälläkin esiin.

Kaikki näytti menevän kerrassaan hyvin, kunnes keväällä 2006 Blue kävi sunnuntainokosille, joilta ei sitten enää herännytkään. Farmers jatkoi hetken mietittyään triona. Ennen pitkää Love päätti vetäytyä musiikkimaailmasta toistamiseen. Hänen lähtönsä oli "pienoinen" yllätys kaikille asianomaisille ja tapahtui kesken keikan.

Nykyisellään Raneyn ja Kmakin seurana bassottelee Chris Sullivan. Tämän lisäksi aiemmin roudarina toiminut ja keikoilla aina parit Country Dickin rallit laulamassa käväissyt Corbin Turner on liittynyt toiseksi solistiksi ja lyömäsoittajaksi. Uudelleen syntynyt Farmers tekaisi viime vuonna varsin nopeassa tahdissa oivallisen levyn nimeltä Fulmination. Nyt sitten odotellaan mitä Farmareiden maailmasta seuraavaksi korviimme kantautuu, koska eihän tämä tarina vielä tässä ollut.  Eihän?

Tärkeintä kuitenkin tällä hetkellä on se, että Maaseutumusikantin levyhyllyn perkaaminen on tällä päivämäärällä polkaistu käyntiin. Vieläpä hemmetin hyvällä levyllä! Pysykää kanavalla, lisää on tulossa...

Beat Farmersista on muuten tehty varsin viihdyttävä dokumenttielokuva. Tosin sitä ei koskaan julkaistu, eikä näillä näkymin julkaistakaan. Syynä on David Lettermanin showsta lainatut pätkät, joista pitäisi maksaa tuotantoyhtiölle niin mojovat korvaukset, ettei hommaa saisi millään plussan puolelle. Onneksi dokumentaristi Jamie Dawsonissa on sen verran tervettä kapinahenkeä, että hän on laittanut tekeleensä YouTubeen kaikkien saataville. Myös muita Beat Farmers ja Farmers -taltiointeja löytyy Tuubista reilusti. Esimerkiksi täällä on vanhaa materiaalia tarjolla ilahduttavan runsaasti - olkoonkin että kuvan laatu saattaa paikoittain olla "hieman" rakeista. 

Mainittakoon vielä kunniakkaana lopetuksena sekin, että Buddy Bluelle on julkaistu myös tribuuttilevy, jossa allekirjoittaneellakin oli kunnia olla mukana. Kyseisen äänitteen tuotto käytetään hänen tyttärensä koulutuksen maksamiseen. Aiheesta lisää löytyypi täältä.

Pitääpä jatkaa levyhyllyn tonkimista. Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin...