perjantai 19. maaliskuuta 2010

The Beat Farmers: Tales Of the New West

Lienee luontevinta aloittaa tämä levyhyllyssä kiipeily The Beat Farmersin vuonna 1985 ilmestyneestä debyytistä. Voisin perustel- la valintaani kahdella varsin painavalla argumen- tilla. Ensinnäkin kyseinen lätty on kerrassaan loistava ja siltä ei ainuttakaan huonoa piisiä löydy. Toisekseen Beat Farmersin olen joskus muinoin keksinyt suomentaa muotoon Jytäjemmarit  - do I have to say more?

Vielä kaupan päälle tuleva kolmas hyvä syy olkoon se, että levystä on vast´ikään ilmestynyt American Beatin uusintajulkaisu, jota varsin kohtuulliseen hintaan voi ostaa vaikkapa Amazonista. Eli kaikki te joilta Tales Of the New West vielä levyhyllystä puuttuu: mahdollisuutenne on tullut! Kaikkein innokkaimmat voivat tietysti tilata alkuperäispainosta olevan ceedeen, jonka hinta näyttää samaisessa puulaakissa lähentelevän sataaneljääkymmentä taalaa.

Levyn avaava Bigger Stones on orkesterille useampiakin lauluja kirjoittaneen Paul Kamanskin käsialaa. Paikoittain kovasti Bruce Springsteenin makuisesti etenevä ralli on juuri sopivasti - vaan ei liikaa - popmainen. Vähän reilussa kahdessa minuutissa saadaan kaikki tarpeellinen sanottua, tarttuva kertosäkeistö jäämään kaaliin, lyhykäinen soolokin soitettua ja asia on vilpitön. Näillä eväin on cowpunkin kulmakiveksikin muodostunut levy saatu polkaistua mallikkaasti käyntiin.

Jo avausraidasta käy selkeästi ilmi Beat Farmersin syvin olemus. Country Dick Montanan voimallinen ja mutkat suoristava rummutus on jykevä kivijalka jonka päälle kelpaa ralleja rakentaa. Myös muut rakennustarpeet ovat sellaisia joita Veli Ponteva osaisi arvostaa: Rolle Loven vahvasti rockhenkinen, turhia kikkailematon basismi, sekä Jerry Raneyn ja Buddy Bluen sopivasti erityyppiset solistipersoonat. Siinä missä Blue oli ulkoiselta olemukseltaankin katutappeleva hillbillycountry ukkeli reisiharjoineen, niin Raney edusti ja edustaa hieman hillitympää bluesrockcharmia.

TOTNW:ltä löytyy muutama mielenkiintoinen ja alallaan legendaariseksikin muodostunut coverointi. Ensimmäinen niistä on Velvet Undergroundin There She Goes Again. Beat Farmers on karsinut alkuperäisversiossa kuuluvan ylimääräisen "hapokkuuden" pois ja niinpä heidän näkemyksensä on sopivasti suoristettu ja poikamaisen rehvakas. Pitkälti samoin eväin on saavutettu hyviä tuloksia myös Lovin´ Spoonfulin Never Goin´ Backin parissa askarrellessa. Springsteenin akustinen Reason To Belive jalostuu Farmareiden käsittelyssä pari pykälää rouheammaksi rytmibluussiksi. Raneyn laulun ohella solistisen vastuun siinä jakaa ansiokkaasti Bluen slidekitara. 

Bändi onnistuu oivallisesti coverpiisiensä kanssa. Minkä ihmeen takia edes pitäisi toistaa jo kertaalleen tehty ralli samanlaisena ja koettaa keksiä vähän lisää ruutia? Paljon otollisempaa on ottaa vanha piisi, tehdä siitä itsensä näköinen ja toimiva versio. Aivan samaan tapaan kuin suomalainen pitsa - hyvää, ravitsevaa ja niin suomalaista.

Kumpikin kitaristi on kirjoittanut levylle kolme rallia. Bluen iloisesta(?) remellyksestä kertova Lost Weekend on niistä ainoana päässyt A-puolelle (silloin muinaisena vinyyliaikana, kun minä tätä aloin kuunnella). Sinällään hilpeässä countrybillyssa laulaja ihmettelee hukkuneen viikonlopun seurauksia eläväiseen sävyyn. Musiikillisesti samassa hengessä kulkevia tekeleitä ovat myös erosta selviämisestä kertova Goldmine, sekä Stray Cat Strutin maukkaasti koiramaailmaan päivittävä Lonesome Hound.

Raneyn sävelkynästä ovat lähtöisin levyn rauhallisimmat tunnelmat tarjoava nuoruusmuistelo Where Do They Go, leppoisan rehvakas ränttätänttä Showbiz, sekä suorastaan räyhäkäs Selfish Heart. Showbizissa muuten käy Bluen huuliharpun ohella sooloilemassa myös levyn tuottaja, Los Lobosin Steve Berlin sakspiippuineen.

Täysin oman lukunsa tällä levyllä, niin kuin koko BF-tuotannossakin muodostivat rumpali Country Dick Montanan laulut. Hän oli varsin uskottava tulkitsija jo ison kokonsa puolesta ja siksikin, että hänen äänialansa oli jonkin verran Johnny Cashia matalampi. Luonteenomaista Dickin tulkittavaksi päätyneille kappaleille oli se, että ne olivat muutenkin kuin äänialallisesti alapään juttuja, tai ainakin "sopivasti"  nyrjähtäneitä ja jos eivät sitä valmiiksi olleetkaan, niin Dickin käsittelyn jälkeen niistä viimeistään tuli sellaisia. TOTNW:llä hän esittää jämerään tyyliinsä Kamanskin säveltämän tunnelmakuvauksen California Kid, sekä jo tässä vaiheessa tavaramerkikseenkin muodostuneen lastenlaulumaisen Happy Boyn. Ensin mainittu kulkee jykevästi riffittelevänä rokkina heittäytyen välillä kovasti teatraaliseksi. Toinen puolestaan on ylihilpeä kantri, jossa soolo-osuuden hoitavat Blue kazoolla ja Raney rummutuksensa ohessa kurlaamalla. 

Tales Of The New Westin jälkeen tämä kokoonpano teki puolitoista levyä lisää (mini-lp Glad And Greasy ja kokopitkä Van Go!). Siinä vaiheessa Blue tympääntyi levy-yhtiöiden yrityksiin muokata heistä uutta Dire Straitsia ja lähti soolouralle. Hänen tilalleen tuli Joey Harris ja Beat Farmersin musiikki luiskahti hieman etäämmälle juuriltaan. Bändi teki kuitenkin vuosien saatossa nipun oivallisia levyjä ja keikkaili ahkerasti, kunnes marraskuussa 1995 Country Dick lähti kirjaimellisesti bootsit jalassa ylä- tai alakerran orkesteria tahdittamaan. Sydänkohtaus kaatoi hänet keikalla kesken Girl I Almost Married -kappaleen.

Blue oli tällä välin tehnyt tahoillaan nipun mainiota jatsahtavia levyjä, sekä toiminut uutterasti journalistina.

Tämän vuosituhannen alussa Blue ja Raney lyöttäytyivät yhteen rumpali Joel "Bongo" Kmakin kanssa ja saivat soittohommista vetäytyneen Rolle Lovenkin puhuttua mukaansa. Hetken aikaa bändi toimi pahennusta herättäen Flying Putos nimellä, kunnes nimesi itsensä tutummin The Farmersiksi

Vuonna 2005 näki päivänvalon mainio cd Loaded, jota valitettavasti on hyvin hankalaa näinä päivinä löytää mistään (paitsi Maaseutumusikantin levyhyllystä, heh...). TOTNW:n poikamainen remakkuus on bändin uuden tulemisen myötä löytynyt uudelleen, mutta samalla se on jalostunut vuosien tuoman kokemuksen ja kenties kuluttavan elämän vaikutuksesta astetta karummaksi. Loadedin piisimateriaali on kokonaisuudessaan Bluen ja Raneyn käsialaa, eikä seassa turhia raitoja ole. Kunhan joku vain tajuaa julkaista levystä uusintapainoksen, niin se aivan varmasti nostetaan täälläkin esiin.

Kaikki näytti menevän kerrassaan hyvin, kunnes keväällä 2006 Blue kävi sunnuntainokosille, joilta ei sitten enää herännytkään. Farmers jatkoi hetken mietittyään triona. Ennen pitkää Love päätti vetäytyä musiikkimaailmasta toistamiseen. Hänen lähtönsä oli "pienoinen" yllätys kaikille asianomaisille ja tapahtui kesken keikan.

Nykyisellään Raneyn ja Kmakin seurana bassottelee Chris Sullivan. Tämän lisäksi aiemmin roudarina toiminut ja keikoilla aina parit Country Dickin rallit laulamassa käväissyt Corbin Turner on liittynyt toiseksi solistiksi ja lyömäsoittajaksi. Uudelleen syntynyt Farmers tekaisi viime vuonna varsin nopeassa tahdissa oivallisen levyn nimeltä Fulmination. Nyt sitten odotellaan mitä Farmareiden maailmasta seuraavaksi korviimme kantautuu, koska eihän tämä tarina vielä tässä ollut.  Eihän?

Tärkeintä kuitenkin tällä hetkellä on se, että Maaseutumusikantin levyhyllyn perkaaminen on tällä päivämäärällä polkaistu käyntiin. Vieläpä hemmetin hyvällä levyllä! Pysykää kanavalla, lisää on tulossa...

Beat Farmersista on muuten tehty varsin viihdyttävä dokumenttielokuva. Tosin sitä ei koskaan julkaistu, eikä näillä näkymin julkaistakaan. Syynä on David Lettermanin showsta lainatut pätkät, joista pitäisi maksaa tuotantoyhtiölle niin mojovat korvaukset, ettei hommaa saisi millään plussan puolelle. Onneksi dokumentaristi Jamie Dawsonissa on sen verran tervettä kapinahenkeä, että hän on laittanut tekeleensä YouTubeen kaikkien saataville. Myös muita Beat Farmers ja Farmers -taltiointeja löytyy Tuubista reilusti. Esimerkiksi täällä on vanhaa materiaalia tarjolla ilahduttavan runsaasti - olkoonkin että kuvan laatu saattaa paikoittain olla "hieman" rakeista. 

Mainittakoon vielä kunniakkaana lopetuksena sekin, että Buddy Bluelle on julkaistu myös tribuuttilevy, jossa allekirjoittaneellakin oli kunnia olla mukana. Kyseisen äänitteen tuotto käytetään hänen tyttärensä koulutuksen maksamiseen. Aiheesta lisää löytyypi täältä.

Pitääpä jatkaa levyhyllyn tonkimista. Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti